Keskustelin läheisen ihmisen kanssa narsismista. Hänen vanhempansa sekä puolison vanhempi ovat molemmat narsisteja, samoin hänen ex-puolisonsa. Kysyin ääneen sitä, mitä olen pohtinut: Mistä oikein tunnistaa narsistin? Voiko narsismia olla samalla tavoin lievää ja vaikeaa tapausta, kuten vaikkapa masennusta?

Olen tehnyt surutyötä muiden asioiden suhteen. Osin ne liittyvät myös parisuhteeseen, tai sen asettamille seurauksille tulevaisuuden suhteen. Jos toinen ei ole valmis lähtemään Chileen työpaikkani takia, jos mielipiteet eroavat asumismuodosta tai lapsien lukumäärästä, on kai pakko tulla vastaan? Vai onko? Jos toinen on saamaton ja päättämätön, mikä minä olen kannattelemaan itseni lisäksi myös häntä?

Monissa kirjoituksissa korostetaan, kuinka narsistin uhri jää tossun alle. Minä olen itsenäinen ja pistän vastaan, mutta olenko sittenkin - jossain syvällä tiedostomattattani - tossun alla?

Välillä huomaan pohtivani, mitä ihmettä teen tässä suhteessa. Jos toinen ei osaa edes päättää itsenäisesti, montako tomaattia kaupasta tuodaan ilman, että minä sen hänelle kerron. Se hänen edukseen luettakoon, että kotona on asennettu hyllyjä, keskusteltu lapsen kanssa 'oikein kunnolla' rajoista ja pelisäännöistä.  Minä haluaisin joskus lähteä. Mutta kuka sitä ymmärtäisi, kun muut eivät näe perheen sisälle. Sitten on hyviä aikoja, jolloin on oikeasti kivaa. Mihin siitä edes haluaisi lähteä? Pariterapiaa on suositeltu meille jo tuhat ja yksi kertaa. Kun toinen ei halua, siitä ei liene hyötyä.

Jotenkin uskon, tästä voi tulla vielä jotain hyvää. Oma väsymykseni on helpottanut hiljalleen. Yritän pitää kiinni omasta ajastani, mutta jos toinen laiskistuu ja lapsi vaatii ruokaa tai pesua, mihinkäs minä siitä lähden. En vain pysty ajattelemaan, että jääköön lapsi ruuatta, sillä liian usein olen tullut illalla myöhään kotiin. Mies istuu tietokoneella, lapsi katsoo hömppää tv:stä. Tähänkin tosin mainittakoon, että muutamana iltana olen tullut hiljaiseen, uniseen kotiin. Mikä onni ja autuus :)

Edelleen pohdin, miten aikuinen ihminen voi kasvaa kunnolla aikuiseksi? Voiko toinen ihminen mitenkään tuupata eteenpäin? Rakkaudella, ei pakottaen, vaan pehmeästi ohjaten?

Petteri ja Persikka, kiva kun kävitte. Tervetuloa toistekin. Sana on vapaa, mieluusti luen ajatuksianne (ja muidenkin), koska olen jotenkin niin yksin tämän kaiken keskellä. Läheisimmille ystävillekin on vaikea puhua.

Jokainen tarvitsee omaa aikaa, toiset enemmän, toiset vähemmän. Mitä silloin tehdään, kun toinen tarvitsee sitä selkeästi enemmän kuin toinen? Voiko ihmisen odottaa muuttuvan parisuhteessa? Kumman?

Yleensä yhteinen aika mielletään ns. laatuajaksi. On tavoitteita ja toiveita. Kyläillään, harrastetaan, ollaan vain, kukin mieltymyksiensä mukaan. Entä jos toinen puolisoista haluaakin laatuajaltaan erikoisempaa kuin kotona oleskelu ja toinen on onnellinen kotioloissa?

Kompromisseja voi tehdä ja kumpikin oppia nauttimaan toisen tavoista, mutta epäilen, että se on pitkällisen opettelun tulos. Päättelisin nimittäin, että se, joka kärsii ihmisvilinästä, tarvitsee sitten taas lisäaikaa omissa oloissaan nollatakseen päänsä hulinasta.

Mikä määrä yksinäisyyttä on riittävää? Parisuhteessa ei voi muuttaa toista, on vain muutettava itseään, asenteita ja käytöstään. Miten saada yhteys omiin oloihinsa vetäytyneeseen ihmiseen? Jos viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen mikä tasia asia jatkuu samalla kaavalla, miten oravanpyörän pysäyttää?

Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Kun ärsytyskynnys ylittyy, suorasanaiset kommentit avaavat tien kohti rehellisen suoraa keskustelua. Suuttuessa tunteet ja ajatukset tulevat esiin suorasukaisemmin. Tästäkö tulee nimitys sovintoseksi? Kun riidan jälkeen ilma on puhdas ja puoliso tuntuu maailman ihanimmalta ihmiseltä.

Vai onko kyse siitä, että jollain tasolla ihminen haluaa kompensoida riitaa jollakin "ihkulla"? Vahvistamaan suhdetta, sitomaan riitelyn toista osapuolta itseensä jollakin tavalla?

Oli miten oli, olen tyytyväinen, että kiukkuisena sanotut sanat johtavat avoimeen ja asialliseenkin keskusteluun. Kun molemmat osaavat pahimman äläkän jälkeen rauhoittua, on hyvä aika puhua. Siis ihan oikeasti puhua. Mutta ilman rauhoittumista seurauksena on haavoittavia sanoja, pahaa mieltä ja nieleskeltyjä kyyneliä. Ken osaa kommunikoinnin taidon? Minä en ainakaan.

Sain neuvoksi aikoinaan jättää asian tekemättä, jos epäröin sen toteuttamista. Nyt uuden neuvon myötä olen ristiriitaisin ajatuksin. Neuvo on nimittäin, että minun tulisi päättää mitä haluan ja toteuttaa se.

Kumpaa uskoa?

Jos toteutan valintani, voiko olla, että valintani olikin väärä ja sitä ei saa peruutettua? Jos jätän tekemättä, tuskailenko loputtomiin saamattomuuteni ja päättämättömyyteni kanssa? Jos päätös vaikuttaa muihin ihmisiin, kuten puolisoon ja lapsiin, eikö tällöin olisi syytä miettiä vielä kerran, mitä tekee?

Mies lupasi tehdä yhden asian, jos minä teen toisen. Minä tein, hän ei. Lopulta minun oli pakko aloittaa hänenkin työnsä, koska asia vaikutti koko perheeseen. Puoliksi pakotin hänet osallistumaan ja jakamaan vastuun. Silti tuntuu, että minä tein sen, koska aloitin. Tätä ei voinut jättää tekemättä, ei kerta kaikkiaan voinut, mutta toinen ei tajunnut mitään, vaikka viivytteli ja koko homma meinasi kaatua niskaan.

Päätin olla tekemättä miehen valitsemaa asiaa, mutta lopulta oli pakko. Miksi?